Lokakuu 2018

Myönteisiä uutisia hikipajojen maailmasta: Bangladeshin vaatetustyöläisten minimipalkat nousevat joulukuun alussa 51 prosenttia.

Kuulostaa vähän liian hyvältä ollakseen totta. Vastahan maailmankuulu talousnobelisti Joseph Stigliz neuvoi Suomen talouspäättäjiä valitsemaan mieluummin palkankorotukset kuin kulukurin ja jatkuvat menojäädytykset. Onko rouva Sheikh Hasinan hallitus siis ajanut Sipilän kabinetista vasemmalta ohi ja kääntänyt Bangladeshin kurssin uuteen suuntaan?

Eipä sentään.

Bangladeshin palkankorotusprosentti on kyllä totta, mutta ei ihan niin upea uutinen kuin kuulostaa. Uusi minimipalkkataso on joulukuun korotusten jälkeenkin vain 8 000 Bangladeshin takaa, noin 81 euroa kuukaudessa. Se on vähemmän kuin köyhässä naapurimaassa Myanmarissa eikä lähelläkään ammattiliittojen tavoittelemaa tasoa, jonka kansainväliset verkostot ovat laskeneet elämiseen riittäväksi.

Edellisen kerran vaatetustyöläisten minimipalkat nousivat Bangladeshissa viisi vuotta sitten vasta laajojen mielenosoitusten ja levottomuuksien jälkeen. Meillä heräsi henkiin verkkokeskustelu kuluttajan vastuusta: olisitko valmis maksamaan lisää vaatteestasi, jos köyhien vaatetyöläisten palkat maksusi ansiosta tuplattaisiin?

Tottakai, jokainenhan meistä olisi – varsinkin kun vaatteen hinta nousisi palkkojen tuplauksesta huolimatta mitättömän vähän.

Paha vain, että kansainvälisen vaateteollisuuden arvoketju ei palkitse kuluttajan hyväntahtoisuutta, päinvastoin. Jos kuluttajalta on lisähintaa saatavissa, se uppoaa helpommin brändimainontaan kuin tehdashintoihin ja vaatteiden tekijöille.

Samanlainen keskustelu käytiin Suomessa keskellä menneen kesän lomahelteitä. Somekansa pohti, miten pelastaa suomalainen viljelijä kuivuuskatastrofilta. Maksaisitko siis kolme senttiä lisää paketista Reissumiestä, jos se lisähinta menisi suomalaiselle rukiinviljelijälle?

Taas löytyi vapaaehtoisia maksajia, mutta päätelmät lopputulemasta olivat samoja kuin paitojen hinnasta. Joku muu kuin pellolla ahertava maajussi käärii sen reiluuslisän, keskustelijat päättelivät.

Viljelijöiden pelastajaksi ilmoittautui tietenkin ensin Sipilän hallitus lupaamalla lisärahaa budjettiesitykseensä. Varsinainen tarinan käänne nähtiin, kun julkisuuteen tulivat ahneudesta ja alihinnoittelusta syytetyt kaupan keskusliikkeet: ne viestittivät kasvattavansa maksujaan kotimaisille alkutuottajille, jotta asiakkaat voivat jatkossakin syödä puhdasta suomalaista ruokaa.

Kerrassaan mainiota! Maksuvalmiutta siis löytyy, kun hätä on suurin ja tarvitsijat tarpeeksi lähellä. Mutta miten laajentaa valmius koskemaan myös globaalia tuotantoketjua ja sen alinta porrasta, tehtaissa ja plantaaseilla ahertavia tuotteittemme tekijöitä?

Oma suosikkini on syyskuun lopulla käynnistetty yritysvastuun ykkösketjukampanja. Se ajaa lakia, joka velvoittaisi yritykset huolehtimaan paremmin ihmisoikeuksien toteutumisesta omassa hankintaketjussaan.

Parikymmentä yritystä on jo ilmoittautunut järjestöjen rinnalle kampanjan tukijoiksi, mutta enemmistö suurista toimijoista vielä puuttuu. Liikutaan yritysten kannalta karikkoisilla vesillä: ihmisoikeudethan pitävät sisällään myös työntekijöiden perusoikeudet, kuten oikeuden järjestäytymiseen ja elämiseen riittävään palkkaan.

Nostan siksi peukkua kannustavasti jokaiselle yhtiölle, joka liittyy mukaan vaatimaan tasapuolisesti sitovia sääntöjä kaikille. Yritysvastuun ykkösketjussa on vapaana monta ratkaisijan paikkaa.   

Jukka Pääkkönen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja, jota kiinnostavat työntekijöiden oikeudet globaalissa tuotantoketjussa

Yritysvastuun ykkösketjukampanjaa voi tukea omalla allekirjoituksellaan osoitteessa https://ykkosketjuun.fi